Asiallisesti ottaen

Opettajan saama vaikean oppilaan lisä on yleistymässä. Näin on uutisoitu YLE:n uutisissa tänään. Uutisen mukaan yhä useampi opettaja tulee samaan lisää palkkaa luokan hankalista oppilaista. Hankalia oppilaita ovat uutisen mukaan muun muassa käytöshäiriöiset lapset ja maahanmuuttajat.

Mihin raja hankalan lapsen kohdalla vedetään? Moni haastavan temperamentin lapsi on erittäin työläs luokassa, vaikka hänellä ei ole käytöshäiriöitä. Hitaasti lämpenevää tai ujoa lasta opettaja joutuu kaiken aikaa rohkaisemaan. Ensimmäisellä luokalla olevilla lapsilla saattaa tulla koulussa paljon ongelmallisia tilanteita opettajan kanssa, kun hän myöhästyy päivittäin koulusta. Syynä ei ole lapsi itse vaan vanhempien kyvyttömyys hallita aikaa. Onko kaikki huonosti suomea osaavat maahanmuuttajat hankalia? Keskustelu hankalista oppilaista on omiaan lisäämään vihapuhetta, joka suuntautuu maahanmuuttajiin.

Opettajat ovat kovin erilaisia. Jaksamiseen vaikuttaa paljon myös opettajan oma elämäntilanne, temperamentti ja persoona. Yhdelle hankala lapsi on uuvuttava, toiselle niitä tarvitaan useampi yhtä aikaa, kolmas on neuvokas hankalien lasten kanssa mutta kärsii luokkakoosta.

Tuoko haasteellisen luokan lisä opettajalle tilipussin mukana lisää pedagogista pätevyyttä, jaksamista ja neuvokkuutta selvitä luokassa? Mielestäni jaksamiseen ja pätevyyden hankkimiseen paras ratkaisu on hankkia täydennyskoulutusta. Kaikki lapset ovat haasteellisia, koska luokan lapset ovat nykypäivänä hyvin heterogeenisia keskenään. Kaikki opettajat peruskoulussa ansaitsevat tuon muutaman sata euroa lisää palkkaa heterogeenisesta koululuokasta ja lisäksi tämän vuosituhannen haasteisiin vastaava täydennyskoulutusta. Siihen pitäisi olla jokaisella opettajalla oikeus. Palkankorostus ei lisääntyvää täydennyskoulutuksen tarvetta ratkaise.

Hämeenlinnan torin alle on suunniteltu parkkipaikkaa. Olen kortiton ihminen ja asun keskustassa, joten parkkipaikka torin alla ei välttämättä puhuttele. Katseeni vaeltaa mielellään toria sinne tänne ja miettii sille käyttöä, joka toisi elävyyttä eli ihmisiä kaupunkikuvaan myös talvella. Helsingin rautatieaseman luistelurata viehättää. Mielelläni näkisin myös Hämeenlinnan torilla luisteluradan. Päivällä ja illalla olisi perheille keskustassa urbaani ulkoilupaikka, jossa välillä voisi piipahtaa kahville ja mehulle, jopa syömään. Iltaisin nuorille voisi järjestää keskustan jäällä perinteisiä rusettiluisteluita. Nuoret liikkuisivat, ulkoilisivat ja tapaisivat toisiaan. Mielestäni Hämeenlinnassa yhdistykset ja toria ympäröivät yritykset voisivat lähteä rahoittamaan hanketta. Aina ei tarvita julkisen sektorin rahoitusta. Heiltä riittää joskus vain hyvä tahto ja lupa uusille ideoille.

Idearikasta kuluvaa vuotta!
Hanna Vilkka

Maakuntajohtaja Juhani Honka esitti Hämeen Sanomien Vierailija-palstalla, että hevosia, koiria, golfia, musiikkiteatteria ja lomaosakkeita tulisi hyödyntää maakunnan matkailuvalttina. Hongan idean kohderyhmä lienee maksukykyistä, mutta matkailuvaltiksi liian kapea. Hyvä tuote kattaa 80% matkailijoista. Se imee mukaan loput 20%. Toisin päin matkailutuote ei ole kannattava. Hongan ideassa on kuitenkin nähtävissä yksi Suomen suurimpia matkailijaryhmä: Koiraperheet.

Hämeenlinna on jo nyt pantu merkille lukuisista koirien uintirannoista. Jo näiden ansiosta olen kuullut Hämeenlinnaa tituleerattavan koiraystävälliseksi kaupungiksi. Varjopuolena on sitten se toinen kommentti: Onko Hämeenlinnassa paljonkin kulkukoiria, kun koirankakkaa on jalkakäytävät täynnä? Varikonniemen kehittäminen, koiramatkailijat ja koirankakka ovat matkailuideani avainsanat.

Alueen hotellit ovat jo reagoineet siihen, että koiraperheet ovat hotelleihin tervetulleita ja koiran voi ottaa matkalle mukaan. Hotelli Vaakunan pääovelta alkaa markkinointia valmis oleva koiranulkoilureitti ja Varikonniemessä on jo yksi ja toivottavasti tulevaisuudessa myös toinen koirien uintipaikka. Hotelliin vielä koiraparkki golfareille ja musiikkiteatterin ystäville!

Nyt, kun Varikonniemeä suunnitellaan noin 1000 uudelle asukkaalle, on aika alkaa miettiä koiraelämän kannalta kokonaisvaltaisempaa ratkaisua niin arkeen kuin matkailuun. Visioni on, että asemaa vastapäätä oleva puisto muutetaan koirapuistoksi. Jokainen junalla tuleva voi ulkoiluttaa koiransa heti junasta päästyä. Koirapuisto asemaa vastapäätä palvelisi myös alueen asukkaita. Sillä ehkä saataisiin vähemmäksi koirankakat, joista on jo tullut alueen viihtyvyyteen vaikuttava ongelma. Koiran voisi uittaa koirarannassa, josta alkaisi kävelysiltaa pitkin reitti ydinkeskustaan, johon perustettaisiin erityisesti koirien kanssa liikkuvien oma kahvila-ravintola.

Koirankakat vihastuttavat. Alueella tulisi olla huomattavasti enemmän roskalaatikoita ja etenkin omat koirankakkapusseille. Oli sitten kyse lomalaisesta tai tavallisesta koiran ulkoiluttajasta, hän ei halua kanniskella kakkapussia puolta tuntia mukanaan. Helpompi ratkaisu on antaa tehdä koiran tarpeensa pusikkoon. Talvimatkailun kannalta koirankakat ovat iso ongelma. Hohtavan valkoisessa lumessa paljastuu roskalaatikoiden ja kakkapussien puute.

Eläimet edistävät ihmisten mielenterveyttä ja koiran kanssa on helppo tutustua uusiin ihmisiin. Ongelma usein on koiran sijoittaminen loman ajaksi kotoisen lokoisaan paikkaan. Se on useimmalle joka kerta yhtä iso ongelma kuin lapsen jättäminen ensimmäisenä päivänä päiväkotiin. Hämeenlinnan tulee erottautua matkailukohteena, miksi siis ei koiraystävällisenä ja koiraperheiden palvelut takaavana matkailukaupunkina.

Hanna Vilkka

Jessi Frey kirjoittaa tämän päivän Vierailija-palstalla otsikolla ”Sitä ei ole mitä ei näe”. Hän vertailee kahta huumeita käsittelevää elokuvaa. Toinen on fiktio Trainspotting ja toinen dokumentti Reindeerspotting. Freyn ihmettelyn alla on Suomen elokuvatarkastamon asettamat ikärajat elokuville. Trainspottingin ikäraja on 15 vuotta, Reindeerspottingin ikäraja on 18 vuotta. Jessi Frey kysyy kolumnissaan: ”Miksi?”. Samaa haluan kysyä minäkin.

Frey herätteli kysymään, onko maailmamme niin vaarallinen, että ulko-oveen pitäisi panna lapsia varten K18? Pitäisikö marginaalissa elävien ihmisten selkään panna kyltti: Älä katso. Älä näe. K18! Miltä me suojelemme lapsiamme? Omalta valheeltammeko? Suojelemmeko itseämme lasten kysymyksiltä, joihin on vaikea vastata? Emme uskalla tai pysty kertomaan, että elämme hyvin erilaisissa todellisuuksissa tässä maailmassa. Vaikka maailma on kaikille sama, se ei ole kaikille samanlainen. Ihmiset ajautuvat haaveidemme kultaiselta keskitieltä sivuun ja syrjään sinne, minne lapsen ei ole hyvä katsoa. Emmekö uskalla kertoa lapsille ja auttaa heitä ymmärtämään, että halusimmepa tai emme meidän maailma luo myös paikkoja syrjäytymiseen ja toisenlaisiin ratkaisuihin.

Jos haluamme maailmamme olevan tällainen kuin se on, on pakko nähdä kaikki se, mikä kuuluu siihen, vaikka se satuttaa, pelottaa, ahdistaa, itkettää ja tekee surulliseksi. Näkeminen auttaa parhaimmillaan ymmärtämään. Jokaisen pitäisi katsoa ja nähdä maailma koko kirjossaan eikä sulkeutua omaan K18 lintukotoonsa turvakameroineen.

Hanna Vilkka

Kuinka paljon maksaa aikavarkaus? Kiire, myöhästely, unohtaminen tai asioiden sopiminen päällekkäin eivät ole voittamattomia esteitä. Ajankäyttöön ja omiin tekemisiin on suunniteltu yhtä jos toista hallintavälinettä. Siitä huolimatta etenkin korkeakouluopiskelijoiden keskuudessa kuulee usein tuhat ja yksi tarinaa siitä, miksi opiskelija ei ole tehnyt ajoissa opintojaksoon vaadittuja tehtäviä tai toisen opiskelijan tehtävien kommentointia, miksi opinnäytetyö ei pysy aikataulussa tai opinnäytetyöohjaukseen ei ole jätetty ennalta toivottua materiaalia tai opiskelija tulee tunneille aina myöhässä.

Opiskelijat tulevat harvoin ajatelleeksi, että opintojakso maksetaan opiskelijalle vain kerran. Hänellä ei ole oikeutta ilman erityisen pätevää syytä jättää opintojaksoja kesken ja tulla seuraaville ”täytteeksi”, siirtää opinnäytetyönsä valmistumista tai edellyttää asioiden esittämistä toistamiseen oman myöhästymisen takia. Paikalla ajoissa olevilla on oikeus päästä opinnoissaan eteenpäin. Opiskelijat tulevat harvoin ajatelleeksi myös sitä, että opettajan resurssit eivät lisäänny rästiopiskelijoiden takia seuraavilla opintojaksoilla. Opiskelijan kesken jääneen opintojakson tunnit eivät siirry opettajan resurssiksi seuraavaan opintojaksoon. Vaikka opiskelija ei ilmesty opintoihinsa, on opettaja valmistautunut myös hänen opintojensa edistymiseen jokaisella opintojaksolla. Opintojakson keskeyttäneet tai tehtäviä laiminlyövät opiskelijat työllistävät. Usein koko jakso pitää suunnitella uudestaan. Käytännössä pitää aina olla ennalta suunniteltu toteuttamistapa ja vielä varasuunnitelma, jos sattuu, että opiskelijat ovat piittaamattomia. Lisäksi tulevat korvaavat tehtävät. Tämä vie opettajilta ja ohjaajilta ylimääräistä työaikaa. Sopimuksista ja määräajoista kiinni pitäminen sekä toisen työn kunnioittaminen vähentäisi aikavarkautta. T. Hanna Vilkka

Ikäihmisiä ja toimintakyvyttömiä ollaan julkisessa keskustelussa ja poliittisessa päätöksenteossa kovaa vauhtia tuotteistamassa. Vallattomimmat ehdotukset ovat jo viemässä tuotetta nimeltä ”vanhus” Thaimaahan elämänkaarensa loppuvuosiksi, jos tilausta olisi kylliksi. Aurinkopaikoilla vanhustenhuolto tulee maksamaan kolmanneksen siitä, mitä Suomessa tai muissa EU maissa.

Filosofi Immanuel Kant on todennut viisaasti, että ihmistä ei tule kohdella välineenä vaan päämääränä. Ihminen ei ole tuote nimeltään ”Lapsi”, ”Nuori”, ”Työikäinen” tai ”Vanhus”. He kaikki ovat ihmisiä, joilla on tärkeä tehtävä ikänsä, toimintakykynsä ja kehityksensä mukaisesti ihmisyhteisössä. He ovat suhteessa toisiinsa vanhempia, lapsia, lapsenlapsia, lapsenlapsenlapsia, isoäitejä, isoisoäitejä, isoisiä, isoisoisiä, pappoja, mummeja, ukkeja, siskoja ja veljiä, serkkuja ja pikkuserkkuja, setiä, tätejä, enoja ja natoja. He elävät suhteessa toisiinsa ja siirtävät perinteitä, tietoja ja taitoja, vaikka suhteet eivät aina ruusuisia olisikaan. He rakentavat yhdessä elämällä historiaamme. He rakentavat samanaikaisesti menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Vanhukset ovat kaikessa tässä tärkeitä vielä kuolemansa jälkeen.

Moni omaishoitaja on uupunut. Siitä huolimatta moni omaishoitaja sanoo, että ei valitsisi toisin. Kaikesta huolimatta jokainen on halunnut hoitaa omaisensa, mutta samalla miettii monia rakentavia ratkaisuja kevyemmän omaishoitajan rooliksi. Tuotteistamisessa ajatellaan nyt liikaa yksilöitä, kun pitäisi ajatella sosiaalista verkostoa, jolle palvelut tuotetaan. Sosiaalialalla on käytössä hyvä työkalu, joka on verkostoanalyysi. Sen avulla voitaisiin pohtia vakavasti sitä, ketkä ihmiset kuuluvat vanhuksen verkostoon ja mitä verkosto tarvitsee siihen, että heidän omaisellaan on hyvä elämä läheistensä kanssa. Yhteisestä ja jaetusta kasvatusvastuusta puhutaan lasten ja nuorten perheen, koulun ja päivähoidon yhteistyössä. Samanlainen sosiaalinen ja jaettu hoitovastuu kuuluu myös ikäihmisille. Kotona ja julkisissa palvelulaitoksissa asumista pitäisi rakentaa ihmisen koko sosiaalisen verkoston ei vain suvun ja oman perheen jaksamisen näkökulmasta huomioon ottaen vanhuksen omat toiveet.

Jokainen ihminen on ihmisarvoinen. Ihmisarvo on itseisarvo, jota ei tarvitse ansaita. Sitä ei myös pidä anastaa toiselta elämänkaaren loppuvaiheessa. Usein kuuluu puhuttavan, että ihmiset eivät enää välitä toisistaan. Itse usein mietin, annetaanko siihen edes mahdollisuutta. Ihmisen välineellistäminen on vienyt aika paljon mahdollisuuksia toisesta välittämiseen.

Sari Rautio Vierailija-kolumnissaan 7.1. kuluvaa vuotta esittää, että Hämeenlinnassa palvelujen uudistamista ja niitä koskevia päätöksiä tarkastellaan kokonaisuuksina. Hän nostaa esille myös, että palveluita järjestellään ihmisen tarpeiden mukaan. Usein kuitenkin kokonaisuus ja ihmisen tarve ovat merkittävällä tavalla ristiriidassa. Rautio ratkaisee asian toteamalla, että ”olennaista on palvelun vaikuttavuus, mitä palvelulla saadaan aikaan.” Vaikuttavuuden mittaamiseen ei kuitenkaan ole vielä riittävästi mittareita sosiaalipalveluissa, kuten Rautio toteaa. Tutkijana totean yksikantaan, että hyvä tutkimus ei kaipaa monia mittareita. Yksi riittää, kun tiedetään mitä vaikuttavuudessa mitataan ja miksi, sekä mitä tutkimustiedolla tavoitellaan.

Mittarit eivät myöskään kerro koko totuutta. Niillä saadaan keskiarvoja kokonaisuudesta, mutta ihmisen koettuja palvelutarpeita ei useinkaan kyetä mittaamaan. Ne ovat laadullisia ominaisuuksia eikä monikaan ihmisen edes halua taipua määrällisten mittareiden tilastoyksiköksi tai havaintoyksiköiksi, joiden koettuja ominaisuuksia määritellään tutkijan kannalta olennaisiksi muuttujiksi, eikä siis ihmisen tarpeiden mukaan. Mittarit kertovatkin usein enemmän tutkijasta itsestään kuin mittaamisen kohteena olevista ihmisten tarpeista, koetusta vaikuttavuudesta ja sille annetuista yksilöllisistä merkityksistä.

Vaikuttavuus toiminnan tavoitteena on monella tavalla konstikas, kun kohteena on ihminen ja ihmisen tarpeet. Rautiokin toteaa, että ”palvelut eivät ole kaikille samoja, vaan meillä on valikko, josta palveluohjauksen kautta valitaan juuri oikeat tuotteet ja osat vaikuttavuuden aikaansaamiseksi.” Miten mitataan palveluiden vaikuttavuutta, jota ei ole edes tarjolla? Hämeenlinna supistaa parhaillaan palvelujaan naapurikunnille ja ihmettelee korkealla taholla, kun yhteistyö ei toimi. Perheneuvolapalvelut vähenevät Janakkalassa ja Hattulassa, koska Hämeenlinna ei voi enää ottaa entiseen tapaan vastaan asiakkaita naapurikunnista. Janakkala voi ostaa perheneuvolapalveluja Hämeenlinnalta tänä vuonna 22 perheelle ja Hattula 18 perheelle. Entä se 23. tai 19. perhe, joka jää saamatta tarpeisiinsa apua tai se viivästyy, kun pohditaan, kuka maksaa? Nämä perheet eivät ole ”valikossa”, joten heistä ei luultavasti mitata palvelun vaikuttavuutta. Kokonaisuuden kannalta tilastot näyttävät kauniilta, mutta tuolle yhdelle perheelle ja etenkin perheen lapsille vaikuttavuus on nolla ja lopputuloksena inhimillisesti vaikea elämä.

Kokonaisuus muodostuu ihmisistä. Järjestelmän, organisaation ja rakenteiden tasolta ja paperilla kokonaisuus kuitenkin näyttää aina toisenlaiselta kuin ihmisen tarpeiden kannalta. Kumpaakaan ei ole syytä ohittaa päätöksenteossa, mutta ne eivät saisi olla myöskään vain retorisia keinoja poliitikkojen puheissa. Asiallisesti ottaen, ihmisen tasolle astuminen ei maksa mitään, mutta saattaa antaa ihan uuden näkökulman ja sanat päätöksentekoon.

Olen kaksikymmentä vuotta pohtinut, onko Suomessa oikeutta elää ilman televisiota? Silloin tällöin ystävällinen lupasetä tai -täti on tullut käymään, jopa ilmoittanut etukäteen tulostaan, mikä on tavattoman kohteliasta nykypäivänä. Nykyisessä kotitalossamme ei ole ovikelloja tai summereita, joten TV-lupa henkilöt lähestyvät puhelimitse. TV-lupa täti soittelikin tässä hiljattain. Hän kysyi reippaasti: ”Pannaanko TV-maksu tulemaan?” Mieleni teki vastata: ”Toki, jos mukana saa 50 tuumaisen ”lättänä” TV:n. Se on nyt kuulemma hitti.” Minulta on jäänyt kaikki edelliset versiot TV:stä kokeilematta, eikä edelleenkään ole harkinnassani hankkia televisiota. Mutta jos lupa pitää maksaa, että pääsee lupatädeistä ja -sedistä eroon, voisi laskun mukana tulla televisiokin.

Voiko Suomessa edelleenkään valita arvojensa mukaista elämää? Saako Suomessa poiketa normatiivisesta arjesta? Joka tilanteessa huomaa, että vain yhdenlainen elämä on arvokasta. Kummastuneet katseet lankeavat yli, kun ei omista TV:tä, mikroaaltouunia, kahden ihmisen pikku-uunia, limsakonetta ja CD-soitinkin on ensimmäisiä 1980-luvun lopun mallia ja puhumattakaan siitä, että ei tilaa Hesaria.

Hiukan ärtyneenä toivoisinkin, että TV-lupakäytännöt uudistuisivat. Yleistä mediamaksua kannatan. Itsekin käytän paljon internetiä muun muassa lapseni kanssa katsomme lastenohjelmia kannettavalta, luen itse uutisia verkosta jne. Paljon keskustelua on synnyttänyt se, millä perusteella maksu määräytyisi. Olisiko käytön mukaan määräytyvä maksu hyvä vai ehkä kaikille sama hinta? Medioiden pienkuluttajana toivoisin maksun määräytyvän käytön mukaan edellyttäen, että netti toimii silloin kun sitä tarvitsee, ilman katkoja ja nykimisiä. Siitä ei pienkuluttajakaan halua maksaa, että ei pääse tavoittelemansa informaatioon käsiksi tai se tulee kuulluksi ja nähdyksi epämääräisenä puurona.

Hanna Vilkka

Otsikko on suoraa lainausta hämeenlinnalaisen palvelevan alusasuliikkeen Siron mainoksesta menneeltä viikolta. Mainoksen kuvassa on nuori nainen Aubaden alusvaatteissa. Mainos lupaa isänpäiväksi liivejä, housuja ja sukkahousuvöitä S:stä L:ään. Mietin, että kenelle tuo mainos on suunnattu?

Ensimmäinen lukutapani oli se, että vielä 2000-luvulla nainen esineellistetään miehen katseelle ja isänpäivän kunniaksi äidin tulisi paketoida itsensä hemaiseviin alusvaatteisiin ja antaa itsensä lahjaksi. Tulin siihen tulokseen, että näin ei enää kukaan ajattele. Onhan kriittinen feminismi saanut jotakin aikaan maailmassa viimeisten vuosikymmenien aikana! Ja isänpäivähän on isän ja lasten juhla.

Toinen lukutapa tuntui paremmin aikaan sopivalta. Sukupuoli- ja seksuaalitutkijana ilahduin, että alusvaateliikkeet ottavat huomioon näin kauniisti edes kerran vuodessa sukupuolensa moninaisesti kokevat isät. Alusvaateliike antaa isille luvan ”tyttöillä” edes kerran vuodessa ja tekevät sen mahdolliseksi jopa alusvaatteita myöten.

Hyvää isänpäivää kaikille transsukupuolisille ja transvestiitti-isille!

Päivän lehdissä on kirjoitettu ahkerasti laman vaikutuksista perheen talouteen, parisuhteeseen ja lapsiin. Kesä ja kesälomat tuovat yhden lisähaasteen niukkuuteen. Lasten ja nuorten mielestä kesällä pitäisi tehdä ”oikeasti” jotain, jotta päiväkodissa ja koulussa olisi jotakin kerrottavaa syksyllä. TV-mainokset täyttyvät erilaisista puuhailusaarekkeista ja huvipuistoista ja vanhemmat laskevat perheen loma- ja vapaa-ajanviettobudjetteja.

Lapsen kokemus elämyksestä on usein aivan toisenlainen kuin, mitä vanhemmat ajattelevat. Tosiasia on, että kulutuskulttuurin elämystalous, hidastempoinen joutilas arki ja perheenjäsenten läheisyys kilpailevat keskenään. Samaten kilpailevat eri ikäisten lasten, nuorten ja vanhempien toiveet lomasta ja kesästä.

Elämys voi nousta pienestä. Eräs matkailualan opiskelija muutama vuosi sitten keräsi 5.–6. luokan lapsilta kaikkiaan yli 70 kouluainetta siitä, millainen olisi paras seikkailupäivä. Hän halusi kehittää opinnäytetyöllään uuden elämyksellisen matkailutuotteen.

Kuvauksia seikkailupäivästä oli laidasta laitaan. Yhdelle porojen ampuminen tunturissa olisi elämys. Toinen haluasi, että joskus olisi päivä, että ei tarvitsisi tehdä mitään. Hän halusi, että voisi vain joskus rauhassa lukea kirjaa sovan nurkassa. Kolmas haaveili pääsevänsä koko päiväksi huvipuistoon. Kouluaineiden tilastollisen tarkastelun tuloksena opiskelija päätteli, että paras seikkailupäivän tuote olisi ollut makkaranpaisto nuotiolla ihan rauhassa. Useimmat aikuisetkin kokevat oman lapsuuden kesäelämyksiksi vanhempien läheisyyden ja läsnäolon sekä joutilaisuuden. Lapset osaavat arvostaa vanhempien läsnäoloa ilman kännyköitä.

Sen sijaan moni aikuinen muistelee murheissaan lapsuuden kesiään, kun vanhemmat grillasivat, läträsivät alkoholilla, oltiin sitten kotona, omassa pihassa tai mökillä naapureitten tai sukulaisten kanssa. Linnun lauluun usein sekoittui vanhempien alkoholin kirvoittama äänekäs keskustelu, kaksimieliset vitsit, kinastelu ja jopa riitely. Luvatulla huvipuistoretkelläkin saattoi olla mukana krapulaiset ja huonosti nukkuneet vanhemmat. Lapsen on aika vaikea ymmärtää, jos joka iltaiseen alkoholin kanssa läträilyyn ja tupakkaan riittää rahaa, mutta lasten kesätoiveiden toteuttaminen on rahasta kiinni.

Uskoisin, että läpi elämän kannatteleva perushyväolo, kesäelämykset ja -muistot nousevat perheenjäsenten läheisyydestä ja yhdessäolosta pienin arkiteoin. Loman lisämausteena voi sitten olla jokin lasten yleisesti suosiossa pidetty huvikohde. Vanhemmat pitäköön oman läträyslomansa ilman lapsia.

Hanna Vilkka